Kansainvälinen 5m

”Venetyypit tulevat ja menevät. Purjehtijoiden jatkuva ponnistelu kohti jotakin parempaa saa aikaan sen, että kehitys pääsee aina esiin ja jokainen luokka on tuomittu vähitellen katoamaan [...] Viitosissa monet seuran jäsenet näkivät mahdollisuuden suureen menestykseen, jopa suorastaan maailmanlaajuisessa mittakaavassa.”
Lennart Doepel, Airisto Segelsällskap 1865-1965

...

Lennart Doepelin sitaatti veneluokkien katoamisesta ja uusien syntymisestä kiteyttää hyvin innostuksen, joka liittyi viitosten syntyvaiheisiin. 1920-luvulla kansainvälisissä purjehduspiireissä katsottiin, että 6mR-veneet olivat vuosi vuodelta yhä kalliimpia rakentaa ja käytännössä tavallisen purjehduskansan tavoittamattomissa. Vaihtoehdoksi kehiteltiin ajatus kolmihenkiselle miehistölle tarkoitetusta veneestä, joka olisi huomattavasti edullisempi, mutta jossa kuitenkin edelleen säilyisi kuutosille ominainen kilpailuhenkisyys. Vuonna 1929 ranskalainen purjehdusseurojen liitto Union de Sociétés Nautiques Francaise esitteli ehdotuksen, joka hyväksyttiin Lontoossa kansainväliseksi 5m-luokan mittasäännöksi.

Ensimmäiset 5m-luokan veneet rakennettiin Ranskassa, johon syntyi yhdeksän veneen laivue. Myös Norjassa rakennettiin joitakin veneitä. Talvella 1933–1934 Englannissa Malden Heckstall suunnitteli viisi kappaletta viitosia Roayal Corinthian Yacht Clubin toimeksiannosta. Luokan alkutaival näytti valoisalta, kun myös Tanskassa ja Sveitsissä alettiin suunnitella ja rakentaa viitosia. Varsinaisen läpimurtonsa luokka teki kuitenkin pohjolan perukoilla Ruotsissa ja Suomessa.

Suomi ja Ruotsi edelläkävijöinä

Suomalaisten aktiivisuus keskittyi Turkuun ja Helsinkiin, jossa Nylands Jaktklubbenin (NJK) 75-vuotisjuhlaregattaa varten valmistui kaksi venettä vuonna 1936. NJK rakensi viitosen myös arpajaisveneeksi saadakseen julkisuutta uudelle venetyypille. Turussa luokan uranuurtajana toimi intohimoinen kilpapurjehtija Nils Björk, joka tilasi kesäksi 1936 itselleen ensimmäisen viitosen Najadenin. Vene oli Jarl Lindblomin suunnittelema ja se rakennettiin Turun veneveistämöllä. Najaden myytiin kuitenkin jo heti ensimmäisenä kesänä Tankervillen jaarlille ja se päätyi Ruotsiin.

Vuosina 1936–1937 valmistui 11 venettä. Näiden joukossa Björkin uusi vene Signe, joka voitti Airisto Segelsällskapetin Bore-pokaalin kesällä 1937, joka oli päätetty luovuttaa viitosluokan veneillä purjehdittavaksi. Ensimmäisenä haastajana kilpailussa oli Nylands Jaktklubbenin arpajaisvene Ghita, kipparinaan Gunnar Grönblom. Björkin ja Lindblomin panos viitosluokassa oli vahva. Björk rakennutti itselleen kaikkiaan kolme viitosta, joista Birgitta oli hänen itse suunnittelemansa. Lindblom suunnitteli yhteensä 12 Suomessa rakennettua venettä.

Seuraavana vuonna haasteen Bore-pokaalista jätti ruotsalainen Konungliga Segelsällskapet (KSSS). Kilpailun voitti ylivoimaisesti ruotsalaisen Henry Wallenbergin omistama Going. Viitosten herättämää innostusta kuvaa hyvin, että Going ostettiin samana päivänä Suomeen. Vene vaihtoi heti palkintojenjaon jälkeisillä päivällisillä omistajaa kaksikin kertaa: Gunnar Grönblom osti veneen lämpimän ruuan aikana Wallenbergilta. Jälkiruuan aikana hän luovutti veneen edelleen lämpimän kädenpuristuksen saattelemanavaimonsa sisarenpojalle Herrick Baltschefsskylle. Going sai uudeksi nimekseen Gesi.

Suomalaisten ja ruotsalaisten innostus jatkui sotaa edeltävinä vuosina. Veneestä toivottiin edelleen kuutosten korvaajaa ja kilpailuja järjestettiin aktiivisesti. Suomessa NJK:n viitospurjehtijat teettivät Tillanderilla Int 5m Trophyn, joka lahjoitettiin pohjoismaiselle purjehtijaliitolle kansainvälisten viitoskilpailujen palkinnoksi. Ruotsin Sandhamnregatassa 1938 huomiota herätti Jarl Lindblomin suunnittelema Lina, joka toisena purjehduspäivänä voitti kilpailun. Regatassa oli mukana kaikkiaan 27 viitosta. Lina oli hyvin mielenkiintoinen vene myös siksi, että se oli yksi viidentoista veneen sarjasta, joka rakennettiin Argentiinan laivastolle Turun veneveistämöllä. Veneet tilattiin ilmeisesti Argentiinalaisten meriupseerien koulutustarkoituksiin. Lina ja sen varustus olivatkin Sandhamnissa yleisen mielenkiinnon kohteina.

Suomalaisten ja ruotsalaisten viitosten kehitystä seurattiin tarkasti myös ulkomailla. Luokka ei saanut samassa mittakaavassa tuulta purjeisiinsa pohjoismaiden ulkopuolella, mutta kiinnostus sitä kohtaan oli edelleen olemassa. Kansainvälisen purjehtijaliiton kokouksessa viitosia ehdotettiin myös olympialuokaksi. Suomen edustaja Henrik Ramsay joutui kuitenkin tuomaan mukanaan kielteisen päätöksen.

Puhki piirretty sääntö

Sotavuosina viitosista rakennettiin Suomessa kaksi sarjaa. Laivanvarustaja Gustaf B. Thorden rakennutti lähimmille alaisilleen neljä identtistä kajuutallista venettä. Jarl Lindblomin piirustusten pohjalta tehtiin Turussa neljä niin ikään ruffattua viitosta sodan aikaan. Materiaalipulan takia veneissä oli melko poikkeuksellisesti tamminen kajuutta ja rautaköli, runko oli mäntyä. Keskustelu kajuutallisista veneistä kävi sodan aikana ja sen jälkeen vilkkaana Frisk Bris -lehden sivuilla.

Sodan jälkeen purjehduskulttuuri alkoi hiljalleen elpyä. Suomalaiset saivat huomata jääneensä ruotsalaisista auttamattomasti jälkeen. Nuorien ruotsalaisten suunnittelijoiden ja näiden innovaatioiden kautta veneet kehittyivät niin nopeasti mittasäännön salliman suuren liikkumavaran puitteissa, että vanhat veneet eivät enää olleet kilpailukykyisiä. Sääntö oli “piirretty puhki” ja uusien veneiden rakentamista ei enää pidetty mielekkäänä. Frisk Bris -lehdessä pohdittiin keinoja kehittää luokkaa parempaan suuntaan. Päällimmäisiksi nousivat kuitenkin puheenvuorot, joissa ruotsalaisten uudet innovaatiot tuomittiin. ASS:n kommodori E.O. Wikeström liittyi tähän joukkoon nähtyään uusia viitosia Sandhamnissa:

”Näitä veneitä katsellessa on vaikea uskoa, että ne todellakin ovat viitosia. Jos vertaa vanhempia veneitä viimeksi rakennettuihin, ei kykene ymmärtämään, että nämä typistetyt, matalat, keulastaan pyöreät kellukkeet voivat kuulua viitosluokkaan. Kun tämä asia tulee selväksi, oivaltaa että viiden metrin sääntö tulee hyvin lyhyen ajan kuluessa kuolemaan vailla kunniaa. Tämä säännön kuolema on täysin ansaittu, koska se on voinut mennä tähän suuntaan”.

Viitosista ei koskaan tullut suurta kansainvälistä kilpaluokkaa, vaikka veneitä olikin 1940-luvun lopulla liki 300 – Suomen ja Ruotsin lisäksi esimerkiksi Tanskassa, Sveitsissä, Ranskassa, Uruguayssa ja Argentiinassa. Kilpailujen järjestäminen harveni 1950-luvulle tultaessa ja vuosikymmenen lopulla luokka olikin jo lähes unohdettu. Lopullisesti viitosen syrjäyttivät uudet veneluokat, varsinkin 5.5 -metriset ja niiden saama olympiastatus.

Takaisin radalle

Viitosten toiminta on vilkastunut Suomessa pitkän tauon jälkeen ja nykytilanne on hyvä. Kiinnostus luokkaa kohtaan on kasvussa ja vaikka osa aktiivisista veneistä on Ruotsista Suomeen ostettuja, joukossa on myös monta Suomessa rakennettua venettä. Toistakymmentä venekuntaa osallistuu aktiivisesti kesällä pidettäviin rankingkilpailuihin, joita järjestetään Helsingin ja Turun välillä. Airisto Segelsällskapin juhlaregatassa vuonna 2015 mukana oli kaikkiaan 14 viitosta. Luokka on miellyttävä ja helppo lähestyä, koska suuria sääntömuutoksia esimerkiksi materiaalien osalta ei ole tehty. Viitosissa on edelleen puumastot. Kilpavarustelua on pyritty rajoittamaan esimerkiksi sallimalla purjemateriaaleina vain dacron ja mylar.